Kun ajattelemme ennakkoluuloja
ja syrjintää,
yhdistämme sen usein typeriin
ja ilkeisiin ihmisiin
tekemässä tyhmiä ja
pahoja tekoja.
Tämän ajatuksen on tiivistänyt hienosti
brittiläinen kriitikko
William Hazlitt,
joka kirjoitti: "Ennakkoluulo on
tietämättömyyden lapsi."
Yritän saada teidät vakuuttuneeksi,
ettei asia ole näin.
Haluan saada teidät vakuuttuneeksi,
että ennakkoluuloisuus ja puolueellisuus
on luonnollista, usein järkevää,
ja osoittaa usein jopa hyvää moraalia,
ja luulenpa, että heti kun
ymmärrämme tämän,
meidän on helpompi ymmärtää niitä,
kun ne menevät pieleen
ja niillä on järkyttäviä seurauksia,
ja meidän on helpompi tietää,
mitä tehdä,
kun niin tapahtuu.
Aloitetaan stereotypioista.
Katsot minua,
tiedät nimeni, tiedät minusta
joitakin faktoja,
saattaisit arvostella minua.
Voisit arvuutella etnistä taustaani,
poliittista suuntautumistani,
uskonnollista vakaumustani.
Tällaiset tuomiot ovat yleensä tarkkoja.
Me olemme tällaisessa hyvin taitavia.
Olemme taitavia siksi,
koska kyky luokitella ihmisiä
stereotypioihin
ei ole mikään sattumanvarainen
mielen oikku,
vaan erityinen vaisto
osana laajempaa prosessia,
mikä tarkoittaa,
että meillä on kokemusta
asioista ja ihmisistä maailmassa,
niiden eri luokista.
Voimme käyttää kokemustamme
tehdäksemme yleistyksiä
uusista tapauksista näissä ryhmissä.
Jokaisella teistä on paljon kokemusta
tuoleista, omenoista ja koirista,
ja niiden perusteella arvailisit
tilanteeseen perehtymättä,
että voisit istua tuolilla,
voisit syödä omenan, koira haukkuu.
Voimme olla väärässä.
Tuoli voi hajota, jos istut siihen,
omena voi olla myrkytetty,
eikä koira hauku.
Itse asiassa tämä on minun koirani
Tessie, joka ei hauku.
Useimmiten olemme tässä taitavia.
Teemme enimmäkseen hyviä arvauksia,
sekä sosiaalisissa että ei-sosiaalisissa
yhteyksissä,
jos meillä ei olisi tätä kykyä,
jos emme olisi pystyneet arvaamaan oikein
uusissa kohtaamisissa,
emme olisi selviytyneet.
Hazlitt myönsi tämän myöhemmin
erinomaisessa esseessään.
Hän kirjoittaa: "Ilman ennakkokäsityksiä
ja tottumusta,
en pystyisi löytämään tietäni
huoneen halki;
enkä osaisi käyttäytyä
missään tilanteissa,
enkä osaisi tuntea mitään
elämäni ihmissuhteissa."
Tai puolueellisuus.
Toisinaan erottelemme maailman
meihin ja heihin,
sisäpiiriin ja ulkopuolisiin,
joskus kun teemme näin,
tiedämme, että teemme väärin,
ja olemme vähän häpeissämme.
Toisinaan taas olemme ylpeitä siitä.
Myönnämme sen avoimesti.
Lempiesimerkkini tästä on
yleisökysymys,
republikaanien keskustelutilaisuudessa
ennen viime vaaleja.
(Video) Anderson Cooper:
Mennään yleisökysymyksiin,
kysymys ulkomaanavusta?
Olkaa hyvä rouva.
Nainen: Amerikkalaiset kärsivät
maassamme juuri nyt.
Miksi jatkamme ulkomaanavun
lähettämistä
muihin maihin,
vaikka tarvitsisimme kaiken
avun itsellemme.
AC: Kuvernööri Perry, mitä sanotte tähän?
(Suosionosoituksia)
Rick Perry: Juuri näin, mielestäni --
PB: Jokainen näistä
lavalla olijoista
hyväksyi kysymyksen lähtökohdan,
että amerikkalaisina, meidän tulisi
huolehtia enemmän
amerikkalaisista kuin muista ihmisistä.
Yleensä ihmisiä hallitsee
solidaarisuus, lojaalisuus,
ylpeys ja isänmaallisuus,
suhteessa omaan maahansa ja
suhteessa omaan etniseen ryhmäänsä.
Poliittiseen kantaan katsomatta, monet
ovat ylpeitä amerikkalaisuudestaan,
ja he suosivat amerikkalaisia.
Muissa maissa asuvat tuntevat
samoin suhteessa omaan kansaansa,
ja samoin tunnemme
etnisyytemme suhteen.
Joku teistä saattaa kiistää tämän.
Joku teistä voi olla niin
kosmopoliittinen,
että ajattelet, ettei etnisyys ja
kansalaisuus
huojuta moraaliasi.
Vaikka sivistyneisyytesi hyväksyisi,
että on sallittua vetää vähän kotiinpäin,
kun on kyseessä ystävät ja perhe,
läheiset ihmiset,
ja näin jopa sinä teet eron
meidän ja muiden välille.
Tällainen erottelu on luonnollista
ja moraalisesti oikein,
mutta se voi mennä pieleen,
ja tämä oli osa merkittävän
sosiaalipsykologin,
Henry Tajfelin, tutkimusta.
Tajfel syntyi Puolassa 1919.
Hän muutti Ranskaan
opiskelemaan,
koska hän ei juutalaisena päässyt
yliopistoon Puolassa.
Sitten hän värväytyi Ranskan armeijaan
Toisessa maailmansodassa.
Hänet vangittiin, ja hän päätyi
sotavankileirille.
Se oli hänelle pelottavaa aikaa,
sillä juutalaisena
hänet olisi voitu siirtää
keskitysleirille,
mistä hän tuskin
olisi selvinnyt hengissä.
Kun sota päättyi
ja hänet vapautettiin,
suurin osa hänen ystävistään
ja perheestään oli kuollut.
Hän osallistui monenlaiseen
toimintaan.
Hän auttoi sotaorpoja.
Mutta hänen pitkäaikainen kiinnostuksensa
oli ennakkoluulojen tutkiminen.
Hän haki arvostettua
brittiläistä apurahaa
stereotypioiden tutkimiseen
ja sai sen.
Niin alkoi hänen upea
tutkijanuransa.
Hänen uransa alkoi oivalluksesta,
että enemmistön käsitys
holokaustista oli väärä.
Siihen aikaan useimmat ajattelivat,
että holokausti johtui siitä,
että osa saksalaisista oli traagisesti
turmeltuneita
jonkin geneettisen virheen takia,
autoritäärisiä persoonallisuuksia.
Tajfel kiisti tämän.
Tajfelin mukaan se,
mitä näemme holokaustissa,
on vain paisuteltu
normaali psykologinen
prosessi,
joka on meissä jokaisessa.
Tutkiakseen tätä, hän teki
sarjan klassisia kokeita
brittiläisille nuorille.
Yhdessä kokeessa hän kysyi
englantilaisilta nuorilta
joukon kysymyksiä,
ja heidän vastauksiinsa perustuen
hän sanoi:
"Olen katsonut vastauksianne,
ja niihin perustuen,
olen saanut selville" --
hän kertoi puolelle heistä --
"että pidätte joko Kandinskyn teoksista,
tai Kleen teoksista."
Tämä oli täyttä puppua.
Heidän vastauksillaan ei ollut mitään
tekemistä taiteilijoiden kanssa.
Luultavasti he eivät olleet
kuulleetkaan näistä taiteilijoista.
Hän teki jaon täysin mielivaltaisesti.
Mutta hän sai selville, että tällä
jaolla oli merkitystä,
joten kun hän myöhemmin antoi
tutkittaville rahaa,
he antoivat sitä mieluummin
oman ryhmänsä jäsenille
kuin toisen ryhmän jäsenille.
Vielä pahempaa oli,
että he olivat kiinostuneita
osoittamaan eroja
oman ja toisen ryhmän välillä.
He olivat valmiita antamaan
rahaa omalle ryhmälleen,
jos he näin voisivat antaa
toiselle ryhmälle entistä vähemmän.
Tällaiset ennakkoluulot näyttäytyvät
jo varhain.
Kollegani ja vaimoni,
Karen Wynn, Yalessa,
on tehnyt sarjan tutkimuksia
vauvoilla,
joissa hän näytti vauvoille nukkeja.
Näillä nukeilla oli tiettyjä
ruoka mieltymyksiä.
Yksi nukeista saattoi pitää
vihreistä pavuista.
Toinen nukke piti kekseistä.
He testasivat lasten omia
ruokamieltymyksiä,
tyypillisesti pikkulapset pitävät
enemmän kekseistä.
Vaikuttiko tämä siihen,
kuinka he kohtelivat nukkeja?
Sillä oli paljon merkitystä.
He olivat taipuvaisia
suosimaan nukkea,
jolle maistui sama ruoka kuin heille.
Pahempaa oli, että he pitivät
enemmän nukeista,
jotka rankaisivat nukkea,
joka piti eri ruuista.
(Naurua)
Näemme tällaista sisä- ja ulkopiiri-
psykologiaa koko ajan.
Näemme sitä polittisissa kiistoissa
eri ideologisten ryhmien välillä.
Sodassa näemme siitä
äärimmäisiä tapauksia,
jossa ulkopuolisille ei pelkästään
anneta vähemmän,
vaan ne epäinhimillistetään,
kuten natsit pitivät juutalaisia
loisina ja syöpäläisinä,
tai amerikkalaiset pitivät
japanilaisia rottina.
Stereotypiat voivat myös
mennä pieleen.
Usein ne ovat järkeviä ja
hyödyllisiä,
mutta joskus järjettömiä,
ne antavat vääriä vastauksia,
ja toisinaan
ne johtavat moraalittomiin seurauksiin.
Eniten tätä on tutkittu
rotukysymysten yhteydessä.
Ennen 2008 vaaleja
tehtiin tutkimus,
jossa sosiaalipsykologit
tarkastelivat missä määrin
ehdokkaat assosioituivat
Amerikkaan,
kuten tiedostamattomaan assosiaatioon
Amerikan lipun yhteydessä.
Eräässä tutkimuksessa verrattiin
Obamaa ja McCainia,
jonka perusteella McCainin
ajateltiin olevan enemmän
amerikkalainen,
ihmiset eivät olleet tästä
kovin yllättyneitä.
McCain on juhlittu sotasankari,
ja monet ihmiset sanoisivat
hänen tarinaansa enemmän amerikkalaiseksi.
He vertasivat Obamaa myös
Englannin pääministeri Tony Blairiin,
ja myös Blair koettiin
enemmän amerikkalaiseksi
kuin Obama,
vaikka tutkimukseen osallistuneet
tiesivät,
ettei hän ole amerikkalainen ensinkään.
He reagoivat tietysti
hänen ihonväriinsä.
Nämä stereotypiat ja
ennakkoasenteet
vaikuttavat maailmaamme
sekä hienovaraisesti että
tärkeällä tavalla.
Tuoreessa tutkimuksessa
tutkijat laittoivat
lisäsovelluksen eBayssa myynnissä oleviin
baseball-kortteihin.
Joitakin korteista piteli
valkoiset kädet,
toisia tummat kädet.
Kortit olivat samoja.
Tummissa käsissä olleista
korteista
tarjottiin vähemmän kuin
valkoisissa käsissä olleista.
Stanfordissa tehdyssä tutkimuksessa
psykologit tutkivat ihmisten tuomioita
valkoihoisen henkilön murhatapauksessa.
Vaikka kaikki muut tekijät pidettiin
vakiona, kävi ilmi,
että teloitettavaksi
valitaan todennäköisimmin
oikealla puolella oleva mies
kuin vasemmalla oleva,
suurimmaksi osaksi siksi,
koska oikeanpuoleinen näyttää
enemmän tummaihoiselta,
enemmän afroamerikkalaiselta.
Tämä vaikuttaa ihmisten
päätöksiin hänen kohtalostaan.
Nyt kun tiedämme tämän,
kuinka voimme vastustaa sitä?
Siihen on monia keinoja.
Yksi on vedota
ihmisten tunteisiin,
ihmisten empatiaan.
Usein teemme näin tarinoiden kautta.
Niinpä jos olet suvaitsevainen vanhempi
ja haluat rohkaista lapsiasi
uskomaan ei-perinteisiin perhearvoihin,
saatat antaa heille tällaisen kirjan.
["Heatherillä on kaksi äitiä"]
Jos olet konservatiivinen,
saatat antaa heille tällaisen kirjan.
(Naurua)
["Apua! Äiti! Sänkyni alla on liberaaleja!"]
Yleensä tarinat saavat
nimettömät vieraat
tuntumaan läheisiltä.
Välitämme ihmisistä,
kun pidämme heitä yksilöinä,
tämän olemme nähneet kautta historian.
Kuten Stalin apokryfisesti sanoi:
"Yhden ihmisen kuolema on tragedia,
miljoonan kuolema on tilastotiedettä,"
ja Äiti Teresa sanoi:
"En koskaan toimi massojen vuoksi,
vaan yhden ihmisen vuoksi."
Psykologit ovat tutkineet tätä.
Yhdessä tutkimuksessa
ihmiset saivat listan, jossa oli
tosiasioita kriiseistä,
ja katsottiin kuinka paljon
he lahjoittivat
näiden kriisien ratkaisuun.
Toisessa ryhmässä ihmisille ei
annettu faktoja,
mutta kerrottiin
yksittäistapauksista,
ja he saivat nimiä ja kasvoja.
Selvisi, että he antoivat
paljon enemmän.
Tämä ei ole uutta ihmisille,
jotka ovat mukana
hyväntekeväisyystyössä.
He eivät yleensä hukuta ihmisiä
faktojen ja tilastojen tulvaan.
Näytä heille mieluummin kasvoja,
niin näytät ihmisiä.
On mahdollista, että laajentamalla
sympatiamme kohteita,
on mahdollista laajentaa ryhmää,
johon tuntee kuuluvansa.
Tämä on Harriet Beecher Stowe.
Tarinan mukaan
presidentti Lincoln kutsui hänet
sisällissodan aikana Valkoiseen Taloon
ja sanoi hänelle:
"Sinä siis olet pikku-rouva,
joka aloitti tämän suuren sodan."
Hän puhui kirjasta "Setä Tuomon tupa".
"Setä Tuomon tupa" ei ole
suuri filosofinen teos
teologisessa, eikä ehkä edes
kirjallisessa mielessä,
mutta se teki hyvää työtä
saadessaan ihmiset asettumaan
toisten saappaisiin,
joihin he eivät
muuten olisi asettuneet,
orjien saappaisiin.
Tämä on hyvinkin voinut käynnistää
suuren yhteiskunnallisen muutoksen.
Paljon myöhemmin,
kun katsotaan Amerikkaa
viime vuosikymmeninä,
on syytä uskoa, että
"Bill Cosby Shown" tyyliset sarjat
ovat radikaalisti muuttaneet
asenteita afroamerikkalaisia kohtaan,
kun taas "Will & Grace" ja
"Moderni perhe" -sarjat
ovat muuttaneet asenteita
homoseksuaaleja kohtaan.
Ei ole liioiteltua sanoa,
että amerikkalaisten moraalin
muuttumisen
pääkatalysaattori on ollut
tilannekomiikka.
Kysymys ei ole vain tunteista,
ja haluan lopettaa vetoamalla
ajattelukykyyn.
Ihanassa kirjassaan,
"The Better Angels of Our Nature",
Steven Pinker sanoo:
Vanhassa testamentissa sanotaan:
rakasta lähimmäistäsi,
ja Uudessa testamentissa sanotaan:
rakasta vihollisiasi,
mutta en todella rakasta kumpiakaan,
mutta en halua tappaa heitä.
Tiedän velvollisuuksistani
heitä kohtaan,
mutta moraaliset tunteeni ja
uskomukseni,
kuinka minun pitäisi käyttäytyä
heitä kohtaan,
eivät perustu rakkauteen.
Ne perustuvat ihmisoikeuksien
ymmärtämiseen,
uskomukseen, että heidän elämänsä
on heille yhtä arvokas
kuin oma elämäni minulle.
Tätä tukeakseen hän kertoo
filosofi Adam Smithin tarinan,
jonka haluan kertoa myös teille,
vaikka aion muuttaa sitä
vähän modernimmaksi.
Aluksi Adam Smith pyytää
sinua kuvittelemaan
tuhansien ihmisten kuoleman,
ja kuvittele nämä tuhannet ihmiset
maahan, joka ei ole sinulle tuttu.
Se voi olla Kiina tai Intia tai jokin
Afrikan maa.
Smith kysyy, miten reagoit?
Ja sinä sanot, voi kuinka kamalaa,
ja jatkat elämääsi eteenpäin.
Jos avaat New York Timesin tai
vastaavan verkkosivun,
ja näet tämän, itse asiassa
näin meille tapahtuu koko ajan,
me vain jatkamme elämäämme.
Smith sanoo: mutta ajattelepa
sen sijaan,
että huomenna
pikkusormesi katkeaa.
Sillä on suuri merkitys, Smith sanoo.
Sinä yönä et nuku,
kun pohdit asiaa.
Tästä herää kysymys:
Uhraisitko tuhansien elämän
säästääksesi pikkusormesi?
Vastaa nyt tähän itseksesi päässäsi,
mutta Smith sanoo, ehdottomasti ei,
mikä hirveä ajatus.
Tämä herättää kysymyksen,
kuten Smith ilmaisee:
"Kun passiiviset tunteemme ovat
melkein aina
halpamaisia ja itsekkäitä,
kuinka voi olla, että aktiivisten
periaatteidemme
pitäisi usein olla niin
ystävällisiä ja jaloja?"
Smith vastaa: "Se on järki,
moraali, omatunto.
Tämä huutaa meille äänellä,
joka yllättää
ylimielisimmän kiihkomme,
että olemme vain yksi joukosta,
joka ei ansaitse kunnioitusta
enempää kuin kukaan muu."
Tätä viimeistä osaa kutsutaan
tasapuolisuuden periaatteeksi.
Tämä puolueettomuuden periaate
ilmenee
kaikissa maailman uskonnoissa,
kaikissa on eri versio
kultaisesta säännöstä,
ja kaikki maailman moraalifilosofiat,
jotka ovat hyvin erilaisia,
jakavat ennakko-oletuksen,
että meidän pitäisi arvioida moraalisuutta
puolueettomasta näkökulmasta.
Mielestäni paras perustelu tälle
ei tule uskonnoista tai filosofioista,
vaan Humphrey Bogartilta
"Casablanca" elokuvan lopussa.
Spoilerivaroitus:
hän kertoo rakastetulleen,
että heidän on erottava
yleisen edun vuoksi,
ja hän jatkaa, en tee aksenttia, mutta
hän sanoo: " Ei vaadi paljon nähdä,
että kolmen pienen ihmisen ongelmat
eivät merkitse mitään tässä
hullussa maailmassa."
Järkemme saattaa saada meidät
sivuuttamaan halumme.
Järkemme voi motivoida meitä
laajentamaan empatiaamme.
Se voi motivoida meitä kirjoittamaan
kirjan kuten "Setä Tuomon tupa",
tai lukemaan sellaisen.
Järkemme voi motivoida
meitä luomaan
käytäntöjä ja kieltoja
ja lakeja,
jotka rajoittavat meitä
käyttäytymästä impulsiivisesti,
silloin kun, järkevinä olentoina,
tunnemme, että meidän pitäisi
pidättäytyä.
Tämän vuoksi on perustuslaki.
Perustuslaki on jotakin, joka
asetettiin menneisyydessä
jota noudatetaan tässä hetkessä,
ja se kertoo,
että vaikka haluaisimme
valita uudelleen
suositun presidentin kolmanneksi kaudeksi
ja vaikka valkoiset amerikkalaiset
haluaisivat palauttaa orjuuden,
me emme voi.
Olemme rajoittaneet itseämme.
Sidomme itseämme myös muilla tavoin.
Tiedämme, että kun on aika
valita joku
työntekijä, palkinnon saaja,
olemme vahvasti puolueellisia
rodun suhteen,
olemme puolueellisia
sukupuolen suhteen,
heidän viehättävyytensä suhteen,
ja toisinaan saattaisimme sanoa:
"Hyvä, näin sen pitääkin olla."
Toisinaan sanomme: "Tämä on väärin."
Tämän torjumiseksi ei auta,
että vain yritämme enemmän,
vaan luokaamme tilanteita,
joissa nämä toissijaiset asiat
eivät vaikuta meihin,
tämän takia monet orkesterit
pitävät
muusikoiden koe-esiintymiset
esiripun takana,
näin he saavat vain sen tiedon,
jonka uskovat tarvitsevansa.
Ennakkoluulot ja puolueellisuus
kuvaavat ihmisluonteen kahtiajakoisuutta.
Meillä on tuntemuksia, vaistoja,
tunnetiloja,
ja ne vaikuttavat arviointiimme
ja toimintaamme
hyvässä ja pahassa,
mutta pystymme myös
rationaaliseen harkintaan
ja älylliseen suunnitteluun,
ja voimme käyttää niitä,
kiihdyttämään ja ruokkimaan
tunteitamme,
ja toisissa tilanteissa
tukahduttamaan niitä.
Ja näin ne
auttavat meitä luomaan paremman maailman.
Kiitos.
(Suosionosoituksia)