Kun ajattelemme ennakkoluuloja ja syrjintää, yhdistämme sen usein typeriin ja ilkeisiin ihmisiin tekemässä tyhmiä ja pahoja tekoja. Tämän ajatuksen on tiivistänyt hienosti brittiläinen kriitikko William Hazlitt, joka kirjoitti: "Ennakkoluulo on tietämättömyyden lapsi." Yritän saada teidät vakuuttuneeksi, ettei asia ole näin. Haluan saada teidät vakuuttuneeksi, että ennakkoluuloisuus ja puolueellisuus on luonnollista, usein järkevää, ja osoittaa usein jopa hyvää moraalia, ja luulenpa, että heti kun ymmärrämme tämän, meidän on helpompi ymmärtää niitä, kun ne menevät pieleen ja niillä on järkyttäviä seurauksia, ja meidän on helpompi tietää, mitä tehdä, kun niin tapahtuu. Aloitetaan stereotypioista. Katsot minua, tiedät nimeni, tiedät minusta joitakin faktoja, saattaisit arvostella minua. Voisit arvuutella etnistä taustaani, poliittista suuntautumistani, uskonnollista vakaumustani. Tällaiset tuomiot ovat yleensä tarkkoja. Me olemme tällaisessa hyvin taitavia. Olemme taitavia siksi, koska kyky luokitella ihmisiä stereotypioihin ei ole mikään sattumanvarainen mielen oikku, vaan erityinen vaisto osana laajempaa prosessia, mikä tarkoittaa, että meillä on kokemusta asioista ja ihmisistä maailmassa, niiden eri luokista. Voimme käyttää kokemustamme tehdäksemme yleistyksiä uusista tapauksista näissä ryhmissä. Jokaisella teistä on paljon kokemusta tuoleista, omenoista ja koirista, ja niiden perusteella arvailisit tilanteeseen perehtymättä, että voisit istua tuolilla, voisit syödä omenan, koira haukkuu. Voimme olla väärässä. Tuoli voi hajota, jos istut siihen, omena voi olla myrkytetty, eikä koira hauku. Itse asiassa tämä on minun koirani Tessie, joka ei hauku. Useimmiten olemme tässä taitavia. Teemme enimmäkseen hyviä arvauksia, sekä sosiaalisissa että ei-sosiaalisissa yhteyksissä, jos meillä ei olisi tätä kykyä, jos emme olisi pystyneet arvaamaan oikein uusissa kohtaamisissa, emme olisi selviytyneet. Hazlitt myönsi tämän myöhemmin erinomaisessa esseessään. Hän kirjoittaa: "Ilman ennakkokäsityksiä ja tottumusta, en pystyisi löytämään tietäni huoneen halki; enkä osaisi käyttäytyä missään tilanteissa, enkä osaisi tuntea mitään elämäni ihmissuhteissa." Tai puolueellisuus. Toisinaan erottelemme maailman meihin ja heihin, sisäpiiriin ja ulkopuolisiin, joskus kun teemme näin, tiedämme, että teemme väärin, ja olemme vähän häpeissämme. Toisinaan taas olemme ylpeitä siitä. Myönnämme sen avoimesti. Lempiesimerkkini tästä on yleisökysymys, republikaanien keskustelutilaisuudessa ennen viime vaaleja. (Video) Anderson Cooper: Mennään yleisökysymyksiin, kysymys ulkomaanavusta? Olkaa hyvä rouva. Nainen: Amerikkalaiset kärsivät maassamme juuri nyt. Miksi jatkamme ulkomaanavun lähettämistä muihin maihin, vaikka tarvitsisimme kaiken avun itsellemme. AC: Kuvernööri Perry, mitä sanotte tähän? (Suosionosoituksia) Rick Perry: Juuri näin, mielestäni -- PB: Jokainen näistä lavalla olijoista hyväksyi kysymyksen lähtökohdan, että amerikkalaisina, meidän tulisi huolehtia enemmän amerikkalaisista kuin muista ihmisistä. Yleensä ihmisiä hallitsee solidaarisuus, lojaalisuus, ylpeys ja isänmaallisuus, suhteessa omaan maahansa ja suhteessa omaan etniseen ryhmäänsä. Poliittiseen kantaan katsomatta, monet ovat ylpeitä amerikkalaisuudestaan, ja he suosivat amerikkalaisia. Muissa maissa asuvat tuntevat samoin suhteessa omaan kansaansa, ja samoin tunnemme etnisyytemme suhteen. Joku teistä saattaa kiistää tämän. Joku teistä voi olla niin kosmopoliittinen, että ajattelet, ettei etnisyys ja kansalaisuus huojuta moraaliasi. Vaikka sivistyneisyytesi hyväksyisi, että on sallittua vetää vähän kotiinpäin, kun on kyseessä ystävät ja perhe, läheiset ihmiset, ja näin jopa sinä teet eron meidän ja muiden välille. Tällainen erottelu on luonnollista ja moraalisesti oikein, mutta se voi mennä pieleen, ja tämä oli osa merkittävän sosiaalipsykologin, Henry Tajfelin, tutkimusta. Tajfel syntyi Puolassa 1919. Hän muutti Ranskaan opiskelemaan, koska hän ei juutalaisena päässyt yliopistoon Puolassa. Sitten hän värväytyi Ranskan armeijaan Toisessa maailmansodassa. Hänet vangittiin, ja hän päätyi sotavankileirille. Se oli hänelle pelottavaa aikaa, sillä juutalaisena hänet olisi voitu siirtää keskitysleirille, mistä hän tuskin olisi selvinnyt hengissä. Kun sota päättyi ja hänet vapautettiin, suurin osa hänen ystävistään ja perheestään oli kuollut. Hän osallistui monenlaiseen toimintaan. Hän auttoi sotaorpoja. Mutta hänen pitkäaikainen kiinnostuksensa oli ennakkoluulojen tutkiminen. Hän haki arvostettua brittiläistä apurahaa stereotypioiden tutkimiseen ja sai sen. Niin alkoi hänen upea tutkijanuransa. Hänen uransa alkoi oivalluksesta, että enemmistön käsitys holokaustista oli väärä. Siihen aikaan useimmat ajattelivat, että holokausti johtui siitä, että osa saksalaisista oli traagisesti turmeltuneita jonkin geneettisen virheen takia, autoritäärisiä persoonallisuuksia. Tajfel kiisti tämän. Tajfelin mukaan se, mitä näemme holokaustissa, on vain paisuteltu normaali psykologinen prosessi, joka on meissä jokaisessa. Tutkiakseen tätä, hän teki sarjan klassisia kokeita brittiläisille nuorille. Yhdessä kokeessa hän kysyi englantilaisilta nuorilta joukon kysymyksiä, ja heidän vastauksiinsa perustuen hän sanoi: "Olen katsonut vastauksianne, ja niihin perustuen, olen saanut selville" -- hän kertoi puolelle heistä -- "että pidätte joko Kandinskyn teoksista, tai Kleen teoksista." Tämä oli täyttä puppua. Heidän vastauksillaan ei ollut mitään tekemistä taiteilijoiden kanssa. Luultavasti he eivät olleet kuulleetkaan näistä taiteilijoista. Hän teki jaon täysin mielivaltaisesti. Mutta hän sai selville, että tällä jaolla oli merkitystä, joten kun hän myöhemmin antoi tutkittaville rahaa, he antoivat sitä mieluummin oman ryhmänsä jäsenille kuin toisen ryhmän jäsenille. Vielä pahempaa oli, että he olivat kiinostuneita osoittamaan eroja oman ja toisen ryhmän välillä. He olivat valmiita antamaan rahaa omalle ryhmälleen, jos he näin voisivat antaa toiselle ryhmälle entistä vähemmän. Tällaiset ennakkoluulot näyttäytyvät jo varhain. Kollegani ja vaimoni, Karen Wynn, Yalessa, on tehnyt sarjan tutkimuksia vauvoilla, joissa hän näytti vauvoille nukkeja. Näillä nukeilla oli tiettyjä ruoka mieltymyksiä. Yksi nukeista saattoi pitää vihreistä pavuista. Toinen nukke piti kekseistä. He testasivat lasten omia ruokamieltymyksiä, tyypillisesti pikkulapset pitävät enemmän kekseistä. Vaikuttiko tämä siihen, kuinka he kohtelivat nukkeja? Sillä oli paljon merkitystä. He olivat taipuvaisia suosimaan nukkea, jolle maistui sama ruoka kuin heille. Pahempaa oli, että he pitivät enemmän nukeista, jotka rankaisivat nukkea, joka piti eri ruuista. (Naurua) Näemme tällaista sisä- ja ulkopiiri- psykologiaa koko ajan. Näemme sitä polittisissa kiistoissa eri ideologisten ryhmien välillä. Sodassa näemme siitä äärimmäisiä tapauksia, jossa ulkopuolisille ei pelkästään anneta vähemmän, vaan ne epäinhimillistetään, kuten natsit pitivät juutalaisia loisina ja syöpäläisinä, tai amerikkalaiset pitivät japanilaisia rottina. Stereotypiat voivat myös mennä pieleen. Usein ne ovat järkeviä ja hyödyllisiä, mutta joskus järjettömiä, ne antavat vääriä vastauksia, ja toisinaan ne johtavat moraalittomiin seurauksiin. Eniten tätä on tutkittu rotukysymysten yhteydessä. Ennen 2008 vaaleja tehtiin tutkimus, jossa sosiaalipsykologit tarkastelivat missä määrin ehdokkaat assosioituivat Amerikkaan, kuten tiedostamattomaan assosiaatioon Amerikan lipun yhteydessä. Eräässä tutkimuksessa verrattiin Obamaa ja McCainia, jonka perusteella McCainin ajateltiin olevan enemmän amerikkalainen, ihmiset eivät olleet tästä kovin yllättyneitä. McCain on juhlittu sotasankari, ja monet ihmiset sanoisivat hänen tarinaansa enemmän amerikkalaiseksi. He vertasivat Obamaa myös Englannin pääministeri Tony Blairiin, ja myös Blair koettiin enemmän amerikkalaiseksi kuin Obama, vaikka tutkimukseen osallistuneet tiesivät, ettei hän ole amerikkalainen ensinkään. He reagoivat tietysti hänen ihonväriinsä. Nämä stereotypiat ja ennakkoasenteet vaikuttavat maailmaamme sekä hienovaraisesti että tärkeällä tavalla. Tuoreessa tutkimuksessa tutkijat laittoivat lisäsovelluksen eBayssa myynnissä oleviin baseball-kortteihin. Joitakin korteista piteli valkoiset kädet, toisia tummat kädet. Kortit olivat samoja. Tummissa käsissä olleista korteista tarjottiin vähemmän kuin valkoisissa käsissä olleista. Stanfordissa tehdyssä tutkimuksessa psykologit tutkivat ihmisten tuomioita valkoihoisen henkilön murhatapauksessa. Vaikka kaikki muut tekijät pidettiin vakiona, kävi ilmi, että teloitettavaksi valitaan todennäköisimmin oikealla puolella oleva mies kuin vasemmalla oleva, suurimmaksi osaksi siksi, koska oikeanpuoleinen näyttää enemmän tummaihoiselta, enemmän afroamerikkalaiselta. Tämä vaikuttaa ihmisten päätöksiin hänen kohtalostaan. Nyt kun tiedämme tämän, kuinka voimme vastustaa sitä? Siihen on monia keinoja. Yksi on vedota ihmisten tunteisiin, ihmisten empatiaan. Usein teemme näin tarinoiden kautta. Niinpä jos olet suvaitsevainen vanhempi ja haluat rohkaista lapsiasi uskomaan ei-perinteisiin perhearvoihin, saatat antaa heille tällaisen kirjan. ["Heatherillä on kaksi äitiä"] Jos olet konservatiivinen, saatat antaa heille tällaisen kirjan. (Naurua) ["Apua! Äiti! Sänkyni alla on liberaaleja!"] Yleensä tarinat saavat nimettömät vieraat tuntumaan läheisiltä. Välitämme ihmisistä, kun pidämme heitä yksilöinä, tämän olemme nähneet kautta historian. Kuten Stalin apokryfisesti sanoi: "Yhden ihmisen kuolema on tragedia, miljoonan kuolema on tilastotiedettä," ja Äiti Teresa sanoi: "En koskaan toimi massojen vuoksi, vaan yhden ihmisen vuoksi." Psykologit ovat tutkineet tätä. Yhdessä tutkimuksessa ihmiset saivat listan, jossa oli tosiasioita kriiseistä, ja katsottiin kuinka paljon he lahjoittivat näiden kriisien ratkaisuun. Toisessa ryhmässä ihmisille ei annettu faktoja, mutta kerrottiin yksittäistapauksista, ja he saivat nimiä ja kasvoja. Selvisi, että he antoivat paljon enemmän. Tämä ei ole uutta ihmisille, jotka ovat mukana hyväntekeväisyystyössä. He eivät yleensä hukuta ihmisiä faktojen ja tilastojen tulvaan. Näytä heille mieluummin kasvoja, niin näytät ihmisiä. On mahdollista, että laajentamalla sympatiamme kohteita, on mahdollista laajentaa ryhmää, johon tuntee kuuluvansa. Tämä on Harriet Beecher Stowe. Tarinan mukaan presidentti Lincoln kutsui hänet sisällissodan aikana Valkoiseen Taloon ja sanoi hänelle: "Sinä siis olet pikku-rouva, joka aloitti tämän suuren sodan." Hän puhui kirjasta "Setä Tuomon tupa". "Setä Tuomon tupa" ei ole suuri filosofinen teos teologisessa, eikä ehkä edes kirjallisessa mielessä, mutta se teki hyvää työtä saadessaan ihmiset asettumaan toisten saappaisiin, joihin he eivät muuten olisi asettuneet, orjien saappaisiin. Tämä on hyvinkin voinut käynnistää suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Paljon myöhemmin, kun katsotaan Amerikkaa viime vuosikymmeninä, on syytä uskoa, että "Bill Cosby Shown" tyyliset sarjat ovat radikaalisti muuttaneet asenteita afroamerikkalaisia kohtaan, kun taas "Will & Grace" ja "Moderni perhe" -sarjat ovat muuttaneet asenteita homoseksuaaleja kohtaan. Ei ole liioiteltua sanoa, että amerikkalaisten moraalin muuttumisen pääkatalysaattori on ollut tilannekomiikka. Kysymys ei ole vain tunteista, ja haluan lopettaa vetoamalla ajattelukykyyn. Ihanassa kirjassaan, "The Better Angels of Our Nature", Steven Pinker sanoo: Vanhassa testamentissa sanotaan: rakasta lähimmäistäsi, ja Uudessa testamentissa sanotaan: rakasta vihollisiasi, mutta en todella rakasta kumpiakaan, mutta en halua tappaa heitä. Tiedän velvollisuuksistani heitä kohtaan, mutta moraaliset tunteeni ja uskomukseni, kuinka minun pitäisi käyttäytyä heitä kohtaan, eivät perustu rakkauteen. Ne perustuvat ihmisoikeuksien ymmärtämiseen, uskomukseen, että heidän elämänsä on heille yhtä arvokas kuin oma elämäni minulle. Tätä tukeakseen hän kertoo filosofi Adam Smithin tarinan, jonka haluan kertoa myös teille, vaikka aion muuttaa sitä vähän modernimmaksi. Aluksi Adam Smith pyytää sinua kuvittelemaan tuhansien ihmisten kuoleman, ja kuvittele nämä tuhannet ihmiset maahan, joka ei ole sinulle tuttu. Se voi olla Kiina tai Intia tai jokin Afrikan maa. Smith kysyy, miten reagoit? Ja sinä sanot, voi kuinka kamalaa, ja jatkat elämääsi eteenpäin. Jos avaat New York Timesin tai vastaavan verkkosivun, ja näet tämän, itse asiassa näin meille tapahtuu koko ajan, me vain jatkamme elämäämme. Smith sanoo: mutta ajattelepa sen sijaan, että huomenna pikkusormesi katkeaa. Sillä on suuri merkitys, Smith sanoo. Sinä yönä et nuku, kun pohdit asiaa. Tästä herää kysymys: Uhraisitko tuhansien elämän säästääksesi pikkusormesi? Vastaa nyt tähän itseksesi päässäsi, mutta Smith sanoo, ehdottomasti ei, mikä hirveä ajatus. Tämä herättää kysymyksen, kuten Smith ilmaisee: "Kun passiiviset tunteemme ovat melkein aina halpamaisia ja itsekkäitä, kuinka voi olla, että aktiivisten periaatteidemme pitäisi usein olla niin ystävällisiä ja jaloja?" Smith vastaa: "Se on järki, moraali, omatunto. Tämä huutaa meille äänellä, joka yllättää ylimielisimmän kiihkomme, että olemme vain yksi joukosta, joka ei ansaitse kunnioitusta enempää kuin kukaan muu." Tätä viimeistä osaa kutsutaan tasapuolisuuden periaatteeksi. Tämä puolueettomuuden periaate ilmenee kaikissa maailman uskonnoissa, kaikissa on eri versio kultaisesta säännöstä, ja kaikki maailman moraalifilosofiat, jotka ovat hyvin erilaisia, jakavat ennakko-oletuksen, että meidän pitäisi arvioida moraalisuutta puolueettomasta näkökulmasta. Mielestäni paras perustelu tälle ei tule uskonnoista tai filosofioista, vaan Humphrey Bogartilta "Casablanca" elokuvan lopussa. Spoilerivaroitus: hän kertoo rakastetulleen, että heidän on erottava yleisen edun vuoksi, ja hän jatkaa, en tee aksenttia, mutta hän sanoo: " Ei vaadi paljon nähdä, että kolmen pienen ihmisen ongelmat eivät merkitse mitään tässä hullussa maailmassa." Järkemme saattaa saada meidät sivuuttamaan halumme. Järkemme voi motivoida meitä laajentamaan empatiaamme. Se voi motivoida meitä kirjoittamaan kirjan kuten "Setä Tuomon tupa", tai lukemaan sellaisen. Järkemme voi motivoida meitä luomaan käytäntöjä ja kieltoja ja lakeja, jotka rajoittavat meitä käyttäytymästä impulsiivisesti, silloin kun, järkevinä olentoina, tunnemme, että meidän pitäisi pidättäytyä. Tämän vuoksi on perustuslaki. Perustuslaki on jotakin, joka asetettiin menneisyydessä jota noudatetaan tässä hetkessä, ja se kertoo, että vaikka haluaisimme valita uudelleen suositun presidentin kolmanneksi kaudeksi ja vaikka valkoiset amerikkalaiset haluaisivat palauttaa orjuuden, me emme voi. Olemme rajoittaneet itseämme. Sidomme itseämme myös muilla tavoin. Tiedämme, että kun on aika valita joku työntekijä, palkinnon saaja, olemme vahvasti puolueellisia rodun suhteen, olemme puolueellisia sukupuolen suhteen, heidän viehättävyytensä suhteen, ja toisinaan saattaisimme sanoa: "Hyvä, näin sen pitääkin olla." Toisinaan sanomme: "Tämä on väärin." Tämän torjumiseksi ei auta, että vain yritämme enemmän, vaan luokaamme tilanteita, joissa nämä toissijaiset asiat eivät vaikuta meihin, tämän takia monet orkesterit pitävät muusikoiden koe-esiintymiset esiripun takana, näin he saavat vain sen tiedon, jonka uskovat tarvitsevansa. Ennakkoluulot ja puolueellisuus kuvaavat ihmisluonteen kahtiajakoisuutta. Meillä on tuntemuksia, vaistoja, tunnetiloja, ja ne vaikuttavat arviointiimme ja toimintaamme hyvässä ja pahassa, mutta pystymme myös rationaaliseen harkintaan ja älylliseen suunnitteluun, ja voimme käyttää niitä, kiihdyttämään ja ruokkimaan tunteitamme, ja toisissa tilanteissa tukahduttamaan niitä. Ja näin ne auttavat meitä luomaan paremman maailman. Kiitos. (Suosionosoituksia)