Tiedän, että TEDissä käsitellään monia asioita, jotka ovat suuria, mutta haluan kertoa teille jostain todella pienestä asiasta. Niin pienestä, että se on yksi sana. Se sana on "poikkeava". Se on yksi lempisanoistani, koska se on niin kirjaimellinen. Se on henkilö, joka ei ole sopinut joukkoon. Tai sellainen, joka sopii huonosti. Tai: "Henkilö, joka sopeutuu huonosti uusiin tilaisuuksiin ja ympäristöihin." Olen totisesti poikkeava. Ja olen täällä tänään teidän muiden poikkeavien edustajana, koska en ole koskaan yksin. Kerron teille tarinan poikkeavasta. Joskus kolmikymppisenä unelma kirjailijan urasta tuli kotiovelleni. Itse asiassa se tuli postilaatikkooni valtavana kirjeenä, jossa sanottiin, että olin voittanut kirjallisuuspalkinnon novellista, jonka olin kirjoittanut. Novelli oli elämästäni kilpauimarina ja kusisesta kotielämästäni, ja hieman siitäkin, kuinka suru ja menetykset voivat tehdä hulluksi. Palkinto oli matka New York Cityyn tapaamaan editoreja, agentteja ja muita kirjailijoita. Wannabe-kirjailijan unelma, eikö vain? Arvaatko, mitä tein sinä päivänä, kun kirje saapui? Koska olen minä, laitoin kirjeen keittiönpöydälle, kaadoin valtavan lasin viinaa jäällä ja limellä höystettynä, ja istuin alusvaatteisillani koko päivän kirjettä tuijotellen. Ajattelin niitä tapoja, joilla olin jo pilannut elämäni. Kuka helvetti minä olin menemään New York Cityyn esittämään kirjailijaa? Kuka olin? Kerron teille. Olin poikkeava. Kuten monet muutkin lapset, olin epävakaasta perheestä, josta täpärästi karkasin henkeni kera. Minulla oli takanani kaksi täysin epäonnistunutta avioliittoa: olin reputtanut yliopistossa en kerran vaan kahdesti ja ehkä kolmannenkin kerran, josta en kerro sen enempää. (Naurua) Olin ollut huumepotilaan kuntoutuksessa. Olen kahdesti lukenut tiilenpäitäkin. Joten olen oikealla lavalla. (Naurua) Mutta mielestäni oikea syy siihen, että olin poikkeava, on että tyttäreni kuoli samana päivänä kuin syntyi, enkä ollut vielä keksinyt, miten hyväksyä se. Tyttäreni kuoltua elin kauan kodittomanakin, elin sillan alla zombiemaisessa surun ja menetyksen sumussa, jota jotkut meistä kohtaavat. Kenties jokainen meistä, jos elää tarpeeksi kauan. Kodittomathan ovat joitain sankarillisimmista poikkeavista, koska heidän tarinansa alkaa kuten meidän. Toisin sanoen olin epäonnistunut sopimaan lähes kaikkiin luokkiin: tytär, vaimo, äiti, oppinut. Ja unelma kirjailijan urasta oli tietynlainen pieni, surullinen pala kurkussani. Oikeastaan itsestäni huolimatta nousin siihen lentokoneeseen ja lensin New York Cityyn, jossa kirjailijat ovat. Kanssapoikkeavat: voin lähes nähdä kasvojenne hehkun. Voin erottaa teidät huoneessa. Aluksi olisitte rakastaneet sitä. Pääsi valitsemaan kolme kuuluisaa kirjailijaa, jotka halusi nähdä, ja pari tyyppiä meni etsimään heidät. Pääsi yöpymään Gramercy Park Hotelissa, jossa sai juoda viskiä aamumyöhään siistien ja älykkäiden ihmisten kanssa. Ja pääsi esittämään, että itsekin oli siisti ja älykäs. Ja pääsi tapaamaan joukon editoreja, kirjailijoita ja agentteja todella, todella hienoilla lounailla ja illallisilla. Kysykää, kuinka hienoilla. Yleisö: Kuinka hienoilla? Lidla Yuknavitch: Teen tunnustuksen: varastin kolme pellavaservettiä -- (Naurua) kolmesta eri ravintolasta. Ja tungin menun housuihini. (Naurua) Halusin vain joitain muistoja niin että kotiin palattuani voisin uskoa, että se todella tapahtui minulle. Ymmärrättekö? Kolme kirjailijaa, jotka halusin nähdä, olivat Carole Maso, Lynne Tillman ja Peggy Phelan. He eivät olleet kuuluisia bestseller-kirjailijoita, mutta minulle he olivat titaaneja naiskirjailijoiden keskuudessa. Carole Maso kirjoitti kirjan, josta tuli taiteen raamattuni. Lynne Tillman antoi minulle luvan uskoa, että oli mahdollisuus, että tarinani voisivat olla osa maailmaa. Ja Peggy Phelan muistutti minua, että kenties aivoni voisivat olla tärkeämmät kuin tissini. He eivät olleet mainstream-naiskirjailijoita, mutta he raivasivat tietä mainstreamin läpi tarinoillaan, ajattelen, että vähän samaan tapaan kuin vesi kaiversi Grand Canyonin. Melkein pakahduin onnesta, kun hengailin näiden kolmen yli viisikymppisen naiskirjailijan kanssa. Ja syy, miksi melkein pakahduin onnesta, oli, että se onni oli ennentuntematonta. En ollut sellaisessa huoneessa aiemmin. Äitini ei koskaan mennyt yliopistoon. Ja luova urani oli siihen asti pieni, surullinen, kuolleenasyntynyt juttu. Ensimmäisinä öinäni New Yorkissa halusin kuolla siihen paikkaan. Ajattelin: "Tappakaa minut nyt. Tuntuu hyvältä. Tämä on kaunista." Jotkut teistä ymmärtävät, mitä tapahtui seuraavaksi. Ensiksi minut vietiin Farrarin, Strausin ja Giroux'n toimistoihin. Farrar, Straus ja Giroux on unelmakustantamoni. Tai siis T.S. Eliotia ja Flannery O'Connoria julkaistiin siellä. Pääeditori istutti minut alas ja puhui kanssani kauan aikaa yrittäen vakuuttaa minut, että minulla oli kirja elämästäni uimarina. Ikään kuin muistelmat. Koko sen ajan, kun hän puhui minulle, istuin siinä hymyillen ja nyökytellen kuin mikäkin idiootti, kädet puuskassa, samalla kun kurkustani ei tullut yhtikäs mitään. Lopulta hän taputti minua olkapäälle kuten uimavalmentaja saattaisi. Ja hän toivotti minulle onnea, antoi minulle muutaman ilmaisen kirjan ja johdatti minut ovelle. Seuraavaksi minut vietiin W.W. Nortonin toimistoon, jossa olin varma, että minut vietäisiin rakennuksesta siitä, että ylläni oli Doc Martensit. Mutta niin ei käynyt. Norton-toimistoilla oleminen tuntui kun olisi kurottanut yötaivaalle ja koskettanut kuuta samalla kun tähdet ompelivat omaa nimeä halki kosmoksen. Se oli niin iso asia minulle. Ymmärrättekö? Heidän pääeditorinsa Carol Houck Smith tuli aivan lähelleni niine terävine ja hurjine silmineen ja sanoi: "No, lähetä minulle sitten jotain, heti!" Useimmat ihmisethän, etenkin TED-ihmiset, olisivat juosseet postilaatikolle, eikö? Meni yli vuosikymmen, että edes kuvittelinkaan laittavani jotain kirjekuoreen ja nuolevani postimerkin. Viimeisenä iltana pidin lukutilaisuuden Kansallisessa Runoseurassa. Ja tilaisuuden lopulla Katherine Kidde Kidde, Hoyt & Picard -kirjakustantamosta tuli luokseni, puristi kättäni ja tarjosi hommia heti. Seisoin siinä ja äänet puuroutuivat. Onko niin käynyt teille? Ja melkein aloin itkeä, koska kaikki ihmiset olivat pukeutuneet niin kauniisti, ja sain suustani ulos vain: "En tiedä. Täytyy miettiä." Ja hän sanoi "OK", ja käveli pois. Kaikki nuo kurottautuvat kädet, tuo pieni, surullinen pala kurkussani... Yritän näet kertoa jotain kaltaisistani ihmisistä. Poikkeavat -- me emme aina osaa toivoa, sanoa kyllä tai valita suurta asiaa, vaikka se olisi nenämme edessä. Se on häpeä sisällämme. Hyvän haluamisen häpeä. Hyvän tuntemisen häpeä. Se on se häpeä, ettemme usko, että ansaitsemme olla huoneessa, jossa on ihailemiamme ihmisiä. Jos voisin, menisin takaisin ja valmentaisin itseäni. Olisin kuten nuo yli 50-vuotiaat naiset, jotka auttoivat minua. Opettaisin itseni haluamaan asioita, pitämään puoliani, pyytämään niitä. Sanoisin: "Sinä! Juuri sinä! Sinäkin kuulut huoneeseen." Kylvemme kaikki loisteessa emmekä ole mitään ilman toisiamme. Sen sijaan lensin takaisin Oregoniin ja kun näin ainavihannat ja sateen taas näköpiirissä, join monta pientä pulloa itsesäälissä rypien. Ajattelin, että olin kirjailija, mutta poikkeava kirjailija. Yritän siis sanoa, että lensin Oregoniin ilman kirjadiiliä, ilman agenttia ja vain pää ja sydän täynnä muistoja, joissa istuin niin lähellä noita upeita kirjailijoita. Muisto oli ainoa palkinto, jonka sallin itselleni. Mutta kotona, pilkkopimeässä, alusvaatteisillani, kuulin vielä heidän äänensä. He sanoivat: "Älä kuuntele ketään, joka yrittää saada sinut hiljenemään tai muuttamaan tarinaasi." He sanoivat: "Anna ääni tarinalle, jonka vain sinä osaat kertoa." He sanoivat: "Joskus tarinan kertominen on se, mikä pelastaa elämäsi." Nykyään olen, kuten näettekin, yli 50-vuotias nainen. Olen kirjailija. Olen myös äiti. Ja minusta tuli opettaja. Arvatkaa, keitä lempioppilaani ovat. Vaikka se ei tapahtunutkaan päivänä, jolloin unelmieni kirje tuli postilaatikkoon, minä kyllä kirjoitin muistelmat nimeltään "The Chronology of Water". Siinä on tarinat siitä, kuinka monesti minun on täytynyt uudelleenmuovata itseni valintojeni raunioista, tarinat siitä, kuinka näennäiset epäonnistumiset olivatkin vain omituisia portaaleja johonkin kauniiseen. Piti vain antaa ääni tarinalle. Useimmissa kulttuureissa on myytti omien unelmien seuraamisesta. Sitä kutsutaan sankarin matkaksi. Minä pidän enemmän toisesta myytistä, joka on hieman sivuun siitä tai sen alla. Se on nimeltään poikkeavan myytti. Ja se menee näin: jopa epäonnistumisesi hetkellä, juuri silloinkin, olet kaunis. Et tiedä sitä vielä, mutta sinulla on kyky uudelleenmuovata itseäsi loputtomasti. Se on kauneutesi. Voit olla juoppo, voit olla väkivallasta selviytynyt, voit olla entinen vanki, voit olla koditon, voit menettää kaikki rahasi tai työsi tai miehesi tai vaimosi, tai pahinta, lapsesi. Voit jopa menettää järkesi. Voit seistä epäonnistumisiesi keskiössä ja silti, vannon sen sinulle, olet todella kaunis. Tarinasi ansaitsee tulla kuulluksi, koska sinä, harvinainen ja ilmiömäinen poikkeava, sinä uusi luokka, olet huoneessa ainoa, joka voi kertoa tarinan tavalla, jolla vain sinä kertoisit sen. Ja minä kuuntelisin. Kiitos. (Taputuksia)