Poikkeavuuden kauneus

Teille, jotka tunnette, ettette kuulu joukkoon: poikkeavuudessa on kauneutta. Kirjailija Lidia Yuknavitch kertoo oman matkansa, joka on menetyksen, häpeän ja hitaasti tapahtuvan itsehyväksynnän tilkkutäkki. "Jopa epäonnistumisesi hetkellä olet kaunis", hän sanoo. "Et tiedä sitä vielä, mutta sinulla on kyky uudelleenmuovata itseäsi loputtomasti. Se on kauneutesi."

Tiedän, että TEDissä käsitellään
monia asioita, jotka ovat suuria,

mutta haluan kertoa teille
jostain todella pienestä asiasta.

Niin pienestä, että se on yksi sana.

Se sana on "poikkeava".

Se on yksi lempisanoistani, koska
se on niin kirjaimellinen.

Se on henkilö, joka
ei ole sopinut joukkoon.

Tai sellainen, joka sopii huonosti.

Tai: "Henkilö, joka sopeutuu huonosti

uusiin tilaisuuksiin ja ympäristöihin."

Olen totisesti poikkeava.

Ja olen täällä tänään
teidän muiden poikkeavien edustajana,

koska en ole koskaan yksin.

Kerron teille tarinan poikkeavasta.

Joskus kolmikymppisenä

unelma kirjailijan urasta
tuli kotiovelleni.

Itse asiassa
se tuli postilaatikkooni

valtavana kirjeenä, jossa sanottiin,
että olin voittanut kirjallisuuspalkinnon

novellista, jonka olin kirjoittanut.

Novelli oli elämästäni kilpauimarina

ja kusisesta kotielämästäni,

ja hieman siitäkin, kuinka suru
ja menetykset voivat tehdä hulluksi.

Palkinto oli matka New York Cityyn
tapaamaan editoreja, agentteja

ja muita kirjailijoita.

Wannabe-kirjailijan unelma, eikö vain?

Arvaatko, mitä tein sinä päivänä,
kun kirje saapui?

Koska olen minä,

laitoin kirjeen keittiönpöydälle,

kaadoin valtavan lasin viinaa

jäällä ja limellä höystettynä,

ja istuin alusvaatteisillani
koko päivän

kirjettä tuijotellen.

Ajattelin niitä tapoja, joilla
olin jo pilannut elämäni.

Kuka helvetti minä olin
menemään New York Cityyn

esittämään kirjailijaa?

Kuka olin?

Kerron teille.

Olin poikkeava.

Kuten monet muutkin lapset,

olin epävakaasta perheestä,

josta täpärästi karkasin henkeni kera.

Minulla oli takanani kaksi
täysin epäonnistunutta avioliittoa:

olin reputtanut yliopistossa
en kerran vaan kahdesti

ja ehkä kolmannenkin kerran,
josta en kerro sen enempää.

(Naurua)

Olin ollut huumepotilaan kuntoutuksessa.

Olen kahdesti lukenut tiilenpäitäkin.

Joten olen oikealla lavalla.

(Naurua)

Mutta mielestäni oikea syy siihen,
että olin poikkeava,

on että tyttäreni kuoli
samana päivänä kuin syntyi,

enkä ollut vielä keksinyt,
miten hyväksyä se.

Tyttäreni kuoltua
elin kauan kodittomanakin,

elin sillan alla

zombiemaisessa surun
ja menetyksen sumussa,

jota jotkut meistä kohtaavat.

Kenties jokainen meistä,
jos elää tarpeeksi kauan.

Kodittomathan ovat joitain
sankarillisimmista poikkeavista,

koska heidän tarinansa alkaa kuten meidän.

Toisin sanoen olin epäonnistunut
sopimaan lähes kaikkiin luokkiin:

tytär, vaimo, äiti, oppinut.

Ja unelma kirjailijan urasta

oli tietynlainen pieni, surullinen
pala kurkussani.

Oikeastaan itsestäni huolimatta
nousin siihen lentokoneeseen

ja lensin New York Cityyn,

jossa kirjailijat ovat.

Kanssapoikkeavat: voin lähes
nähdä kasvojenne hehkun.

Voin erottaa teidät huoneessa.

Aluksi olisitte rakastaneet sitä.

Pääsi valitsemaan kolme kuuluisaa
kirjailijaa, jotka halusi nähdä,

ja pari tyyppiä meni etsimään heidät.

Pääsi yöpymään Gramercy Park Hotelissa,

jossa sai juoda viskiä aamumyöhään

siistien ja älykkäiden ihmisten kanssa.

Ja pääsi esittämään, että itsekin
oli siisti ja älykäs.

Ja pääsi tapaamaan joukon
editoreja, kirjailijoita ja agentteja

todella, todella hienoilla
lounailla ja illallisilla.

Kysykää, kuinka hienoilla.

Yleisö: Kuinka hienoilla?

Lidla Yuknavitch: Teen tunnustuksen:
varastin kolme pellavaservettiä --

(Naurua)

kolmesta eri ravintolasta.

Ja tungin menun housuihini.

(Naurua)

Halusin vain joitain muistoja
niin että kotiin palattuani

voisin uskoa, että
se todella tapahtui minulle.

Ymmärrättekö?

Kolme kirjailijaa,
jotka halusin nähdä,

olivat Carole Maso, Lynne Tillman
ja Peggy Phelan.

He eivät olleet kuuluisia
bestseller-kirjailijoita,

mutta minulle he olivat titaaneja
naiskirjailijoiden keskuudessa.

Carole Maso kirjoitti kirjan, josta
tuli taiteen raamattuni.

Lynne Tillman antoi minulle luvan uskoa,

että oli mahdollisuus, että tarinani
voisivat olla osa maailmaa.

Ja Peggy Phelan muistutti minua,

että kenties aivoni voisivat olla
tärkeämmät kuin tissini.

He eivät olleet
mainstream-naiskirjailijoita,

mutta he raivasivat tietä
mainstreamin läpi

tarinoillaan,

ajattelen, että vähän samaan tapaan kuin
vesi kaiversi Grand Canyonin.

Melkein pakahduin onnesta,

kun hengailin näiden kolmen
yli viisikymppisen naiskirjailijan kanssa.

Ja syy, miksi melkein pakahduin onnesta,

oli, että se onni oli ennentuntematonta.

En ollut sellaisessa huoneessa aiemmin.

Äitini ei koskaan mennyt yliopistoon.

Ja luova urani oli siihen asti

pieni, surullinen,
kuolleenasyntynyt juttu.

Ensimmäisinä öinäni New Yorkissa
halusin kuolla siihen paikkaan.

Ajattelin: "Tappakaa minut nyt.
Tuntuu hyvältä. Tämä on kaunista."

Jotkut teistä ymmärtävät,
mitä tapahtui seuraavaksi.

Ensiksi minut vietiin Farrarin,
Strausin ja Giroux'n toimistoihin.

Farrar, Straus ja Giroux
on unelmakustantamoni.

Tai siis T.S. Eliotia ja
Flannery O'Connoria julkaistiin siellä.

Pääeditori istutti minut alas
ja puhui kanssani kauan aikaa

yrittäen vakuuttaa minut,
että minulla oli kirja

elämästäni uimarina.

Ikään kuin muistelmat.

Koko sen ajan, kun hän puhui minulle,

istuin siinä hymyillen ja nyökytellen
kuin mikäkin idiootti,

kädet puuskassa,

samalla kun kurkustani ei tullut
yhtikäs mitään.

Lopulta hän taputti minua olkapäälle

kuten uimavalmentaja saattaisi.

Ja hän toivotti minulle onnea,

antoi minulle muutaman ilmaisen kirjan

ja johdatti minut ovelle.

Seuraavaksi minut vietiin
W.W. Nortonin toimistoon,

jossa olin varma, että minut
vietäisiin rakennuksesta

siitä, että ylläni oli Doc Martensit.

Mutta niin ei käynyt.

Norton-toimistoilla oleminen

tuntui kun olisi kurottanut yötaivaalle
ja koskettanut kuuta

samalla kun tähdet ompelivat
omaa nimeä halki kosmoksen.

Se oli niin iso asia minulle.

Ymmärrättekö?

Heidän pääeditorinsa
Carol Houck Smith

tuli aivan lähelleni niine
terävine ja hurjine silmineen

ja sanoi: "No, lähetä minulle
sitten jotain, heti!"

Useimmat ihmisethän,
etenkin TED-ihmiset,

olisivat juosseet postilaatikolle, eikö?

Meni yli vuosikymmen, että
edes kuvittelinkaan

laittavani jotain kirjekuoreen
ja nuolevani postimerkin.

Viimeisenä iltana

pidin lukutilaisuuden
Kansallisessa Runoseurassa.

Ja tilaisuuden lopulla

Katherine Kidde
Kidde, Hoyt & Picard -kirjakustantamosta

tuli luokseni, puristi kättäni

ja tarjosi hommia heti.

Seisoin siinä ja äänet puuroutuivat.

Onko niin käynyt teille?

Ja melkein aloin itkeä,

koska kaikki ihmiset olivat
pukeutuneet niin kauniisti,

ja sain suustani ulos vain:

"En tiedä. Täytyy miettiä."

Ja hän sanoi "OK", ja käveli pois.

Kaikki nuo kurottautuvat kädet,
tuo pieni, surullinen pala kurkussani...

Yritän näet kertoa jotain
kaltaisistani ihmisistä.

Poikkeavat -- me emme aina
osaa toivoa, sanoa kyllä

tai valita suurta asiaa,

vaikka se olisi nenämme edessä.

Se on häpeä sisällämme.

Hyvän haluamisen häpeä.

Hyvän tuntemisen häpeä.

Se on se häpeä, ettemme usko,
että ansaitsemme olla huoneessa,

jossa on ihailemiamme ihmisiä.

Jos voisin, menisin takaisin
ja valmentaisin itseäni.

Olisin kuten nuo yli 50-vuotiaat naiset,
jotka auttoivat minua.

Opettaisin itseni haluamaan asioita,

pitämään puoliani, pyytämään niitä.

Sanoisin: "Sinä! Juuri sinä!
Sinäkin kuulut huoneeseen."

Kylvemme kaikki loisteessa

emmekä ole mitään ilman toisiamme.

Sen sijaan lensin takaisin Oregoniin

ja kun näin ainavihannat
ja sateen taas näköpiirissä,

join monta pientä pulloa
itsesäälissä rypien.

Ajattelin, että olin kirjailija,
mutta poikkeava kirjailija.

Yritän siis sanoa, että

lensin Oregoniin ilman kirjadiiliä,

ilman agenttia

ja vain pää ja sydän täynnä muistoja,

joissa istuin niin lähellä

noita upeita kirjailijoita.

Muisto oli ainoa palkinto,
jonka sallin itselleni.

Mutta kotona, pilkkopimeässä,

alusvaatteisillani,

kuulin vielä heidän äänensä.

He sanoivat: "Älä kuuntele ketään,
joka yrittää saada sinut hiljenemään

tai muuttamaan tarinaasi."

He sanoivat: "Anna ääni tarinalle,
jonka vain sinä osaat kertoa."

He sanoivat: "Joskus tarinan kertominen

on se, mikä pelastaa elämäsi."

Nykyään olen, kuten näettekin,
yli 50-vuotias nainen.

Olen kirjailija.

Olen myös äiti.

Ja minusta tuli opettaja.

Arvatkaa, keitä lempioppilaani ovat.

Vaikka se ei
tapahtunutkaan päivänä,

jolloin unelmieni kirje
tuli postilaatikkoon,

minä kyllä kirjoitin muistelmat

nimeltään "The Chronology of Water".

Siinä on tarinat siitä, kuinka monesti
minun on täytynyt uudelleenmuovata itseni

valintojeni raunioista,

tarinat siitä, kuinka näennäiset
epäonnistumiset olivatkin vain

omituisia portaaleja johonkin kauniiseen.

Piti vain antaa ääni tarinalle.

Useimmissa kulttuureissa on myytti
omien unelmien seuraamisesta.

Sitä kutsutaan sankarin matkaksi.

Minä pidän enemmän
toisesta myytistä,

joka on hieman sivuun siitä

tai sen alla.

Se on nimeltään
poikkeavan myytti.

Ja se menee näin:

jopa epäonnistumisesi hetkellä,

juuri silloinkin, olet kaunis.

Et tiedä sitä vielä,

mutta sinulla on kyky
uudelleenmuovata itseäsi

loputtomasti.

Se on kauneutesi.

Voit olla juoppo,

voit olla väkivallasta selviytynyt,

voit olla entinen vanki,

voit olla koditon,

voit menettää kaikki rahasi
tai työsi tai miehesi

tai vaimosi, tai pahinta,

lapsesi.

Voit jopa menettää järkesi.

Voit seistä epäonnistumisiesi keskiössä

ja silti, vannon sen sinulle,

olet todella kaunis.

Tarinasi ansaitsee tulla kuulluksi,

koska sinä, harvinainen
ja ilmiömäinen poikkeava,

sinä uusi luokka,

olet huoneessa ainoa,

joka voi kertoa tarinan

tavalla, jolla vain sinä kertoisit sen.

Ja minä kuuntelisin.

Kiitos.

(Taputuksia)